Suomalaisen yhteiskunnan näkemys hyvinvoinnin edistämisestä on murroksessa. Talouskasvun hiipuminen, väestön huoltosuhteen heikkeneminen, koronapandemia ja kasvavat ympäristöongelmat pakottavat kunnat etsimään keinoja hyvinvoinnin edistämiseen taloudellisesti niukoin resurssein ympäristön kannalta kestävällä tavalla. Saari (2010) ja Hämäläinen (2014a) ovat kuitenkin kritisoineet, että perinteinen suomalainen hyvinvointipolitiikka on kuitenkin edelleen Pekka Kuusen 60-luvun köyhyyspolitiikkaa. Hyvinvointipolitiikan keskiössä on materiaalisten perustarpeiden tyydyttäminen, palvelujärjestelmän ja sosiaalitukien optimointikysymykset ja hyvinvoinnin edistäminen täystyöllisyyden ja talouskasvun avulla. Sosiaalipalveluja pidetään ennaltaehkäisevänä hyvinvointityönä, vaikka todellista ennaltaehkäisevää hyvinvointityötä olisi tarttua hyvinvointivajeiden syntymekanismeihin.[1]
Suomalaiset ovat vaurastuneet sekä tuloilla-, että varallisuudella mitattuna sitten 60-luvun. Vaikka elintason nousu on tuonut paljon hyvää, on se tuonut myös uusia ongelmia. Modernille yhteiskunnalle ominaiset piirteet, kuten jatkuva kiire, epävarmuus tulevaisuudesta, tietotulva, sosiaalisten verkostojen puutteet ja kilpailuhenkisyys ovat tuoneet elimellisten sairauksien rinnalle erityisesti elämänhallinnan ja mielenterveyden ongelmia.[2] Materiaalisten tarpeiden sijaan modernissa yhteiskunnassa korostuvat hyvinvoinnin subjektiiviset tekijät. Uusista hyvinvointivajeista merkkinä ovat muun muassa kotitalouksien, erityisesti nuorten velkaantumisen kasvu, maksuhäiriöiden lisääntyminen, populismin ja ääriliikkeiden nousu, nuorten uupumus ja häiriökäyttäytyminen, materiaalisten arvojen korostuminen ja ilmastoahdistus. Nykyisellä köyhyyteen ja resurssien uudelleenjakoon keskittyvällä hyvinvointipolitiikalla pystytään vaikuttamaan sangen rajallisesti koettuun hyvinvointiin, sillä materiaaliset perustarpeet on jo pitkälti tyydytetty. Koetun eli subjektiivisen hyvinvoinnin tavanomaisin mittari on onnellisuus. Saaren mukaan onnellisuuden edistäminen on kuitenkin nähty Suomessa yksilöiden, ei yhteiskunnan instituutioiden tehtävänä, mikä voi selittää tämän hetken hyvinvointipolitiikan kyvyttömyyttä hyvinvointivajeisiin puuttumisessa.[3]
Kohti kestävää hyvinvointikäsitystä
Hyvinvointikäsityksen muutoksen taustalla on nähtävissä tyytymättömyys hyvinvoinnin kehittymisen tuloksiin. Niin sanotun Stiglitzin komission tavoitteeksi muodostui vuonna 2009 hyvinvointikäsityksen uudistaminen niin, että yhteiskunnan edistystä ja ihmisten hyvinvointia tarkasteltaisiin talouden, elämänlaadun ja kestävän kehityksen muodostamana kokonaisuutena.[4] Myös WHO on korostanut kestävän kehityksen integroimista hyvinvointikäsitteeseen. WHO:n mukaan yksilökeskeisen hyvinvointinäkemyksen sijaan hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen tulee ulottaa myös ympäristötekijöihin, jotka ovat välttämättömiä yksilön terveydelle. Näitä ovat muun muassa rauha, taloudelliset resurssit, ruoka ja suoja, vakaa ekosysteemi ja kestävä resurssien käyttö.[5]
Kestävän hyvinvoinnin lähtökohta on pyrkimys turvata kaikkien ihmisten hyvinvointi ekologisesti kestävällä tavalla. Kestävällä hyvinvoinnilla tarkoitetaan sellaista hyvinvoinnin tasoa, joka mahdollistaa elämän edellytykset nykyisin eläville ihmisille, tuleville sukupolville ja muille lajeille.[6] Kestävän hyvinvoinnin rinnakkaiskäsitteenä voidaan pitää sosiaalista kestävyyttä. Sosiaalinen kestävyys (social sustainability) voidaan määrittää tavaksi tyydyttää ihmisten tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omia tarpeita. Kestävän hyvinvoinnin tavoitteena on yksilön hyvinvoinnin edistäminen siten, että sen voidaan nähdä edistävän myös yhteisön ja ympäristön hyvinvointia[7]. Kestävän hyvinvoinnin voidaan nähdä edustavan normatiivista hyvinvointinäkemystä, missä hyvinvointi on sidottu ennalta määritettyihin arvoihin ja reunaehtoihin, kuten YK:n kestävän kehityksen tavoitteisiin. Arvot ja reunaehdot ohjaavat näkemystä riittävistä resursseista ja hyvinvointia edistävistä toimista yli sektorirajojen. Hyvinvointia tarkastellaan yksilökeskeisyyden sijaan relationaalisesti, missä tunnistetaan yksilöiden, yhteisöjen ja ekosysteemien välinen riippuvuussuhde. Samalla kestävyyden integroiminen hyvinvointikäsitykseen laajentaa hyvinvoinnin edistämisen maantieteellistä ja ajallista skaalaa perinteiseen hyvinvoinnin edistämiseen nähden[8].
Kestävän kehityksen näkökulma on melko tuore hyvinvointiteorioissa. YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden voidaan nähdä vaikuttaneen esimerkiksi Len Doyalin ja Ian Goughin vuonna 1991 julkaistun klassikoksi muodostuneen tarveteorian (A Theory of Human Need) taustalla. Talous- ja resurssikeskeisen hyvinvointipolitiikan kyseenalaistanut teos pitää sisällään perusteellisen pohdinnan hyvinvoinnin määrittelystä ja päätyy lopulta laajaan ehdotukseen hyvinvoinnin indikaattoreista, missä materiaaliset resurssit ovat vain yksi hyvinvointitekijä monien muiden hyvinvointitekijöiden joukossa. Tarveteoria pitää sisällään myös yhteiskunnalliset edellytykset tarpeiden tyydyttämiselle, kuten oikeudenmukaisen tulonjaon, ihmisoikeudet ja vakaan hallinnon. Tarveteorialla ottaa siten etäisyyttä yksilö- ja resurssikeskeiseen hyvinvointikäsitykseen, missä hyvinvointi ymmärretään vain yksilön käytettävissä olevina resursseina. Kestävän hyvinvoinnin kannalta teoria on mielenkiintoinen, sillä se huomioi myös julkisen hallinnon roolin hyvinvoinnin edistämisen taustalla olevien arvojen ja niihin tukeutuvien normien ohjaajana.[9]
Doyalin ja Goughin tarveteoriaa voidaan kuitenkin kritisoida siitä, ettei siinä suoraan viitata ekologisiin tekijöihin, vaan yhteys ekologisiin tekijöihin muodostuu ”yhteiskunnallisten edellytysten” kautta. Teoria toimi kuitenkin pohjana taloudelliset, ekologiset ja sosiaaliset näkökulmat huomioon ottavassa ”aidon kehityksen mittarin” (genuine progress indicatorin, GPI) kehitystyössä. Mittaria on kutsuttu myös kestävän hyvinvoinnin mittariksi. GPI huomioi muun muassa kotitaloustyön ja kolmannen sektorin vapaaehtoistyön, kansalaisten vapaa-ajan kasvun, ympäristön ja luonnon pilaantumisen, uusiutumattomien luonnonresurssien käytön ja suurituloisia hyödyttävän talouskasvun GPI:n muodostuksessa. Myös Suomessa on tehty kestävän hyvinvoinnin GPI -laskelmia. Tulosten mukaan kestävä hyvinvointi kääntyi Suomessa laskuun vuonna 1983 ja oli vuonna 2000 puolet vuoden 1983 tasosta. Tulos on hyvin erilainen kuin GDP:llä mitattuna, sillä samaan aikaan Suomen bruttokansantuote kasvoi noin puolella. Erotusta selittää etenkin ympäristövaikutusten huomioiminen laskelmissa. Erotus saattaa olla vielä arvioitua suurempikin, sillä esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksia ei laskelmien teon aikaan vuonna 2001 osattu ottaa samalla tavalla huomioon. GPI:tä voi kuitenkin kritisoida siitä, että se ei ota huomioon henkiseen hyvinvointiin, osallistumiseen ja sosiaalisiin suhteisiin liittyviä asioita.[10]
Yksi tunnetuimmista immateriaaliset hyvinvointitekijät tunnistaneista malleista lienee Erik Allardtin vuonna 1976 ilmestynyt teos, missä hyvinvointi jaoteltiin kolmeen eri osa-alueeseen; Having, Loving ja Being. Teoriasta kuitenkin puuttui hyvinvoinnin ja ympäristön välinen riippuvuussuhde. Kestävän hyvinvoinnin tutkijat Helne ja Hirvilammi täydensivät Allardtin jaottelua mielekkäällä ja ekologisesti vastuullisella tekemisellä (doing) vuonna 2017, mikä kytkee Allardtin alkuperäiseen malliin ympäristön ja ihmisen välisen riippuvuussuhteen. Doing -käsitettä voidaan pitää pohjimmiltaan normatiivisena, sillä se vaatii sekä ”oikean” tekemisen suunnan määrittämisen, että kysymyksen miten tehdä oikeita asioita määritettyyn suuntaan. Kestävän hyvinvoinnin kontekstissa ”oikea tekeminen” tarkoittaa tietenkin hyvinvoinnin edistämistä vaarantamatta luonnon kantokykyä ja tulevien sukupolvien mahdollisuutta hyvään elämään.[11]
Tekemisen ulottuvuus viittaa Amartya Senin ja Martha Nussbaumin toimintavalmiusteoriaan (capability approach), mikä korostaa ihmisten kykyä hyödyntää resursseja, toimintavalmiuksien ja itsensä toteuttamisen tukemista. Vaikka itsensä toteuttamisen vapauksia korostava teoria voidaan nähdä ongelmallisena kestävän hyvinvoinnin kannalta, esittelee Nussbaun hyvinvoinnin osatekijät –luettelossaan kasvien, eläinten ja laajemmin koko luomakunnasta huolehtimisen yhdeksi tärkeimmiksi ihmisten hyvinvointiin vaikuttavista toimintavalmiuksista. Lisäksi Nussbaun ottaa kantaa instituutioiden rooliin hyvinvoinnin edistämisessä korostamalla, että yhteiskunta tarvitsee sellaiset poliittiset puitteet, mitkä edistävät toimintavalmiuksien toteutumista.[12] Myös Helne ja Hirvilammi ottavat kantaa toimintavalmiuksien ja toimintavapauksien väliseen eroon korostamalla erontekoa välttämättömien tarpeiden (needs) ja halujen (wants) välillä.[13]
Juho Saaren kuvaama sosiaalisten mahdollisuuksien hyvinvointipolitiikka tarjoaa kestävän hyvinvoinnin edistämiseen toisen kiinnostavan näkökulman. Sosiaalisten mahdollisuuksien hyvinvointipolitiikka korostaa ihmisten omaa toimintakykyä ja elämänhallinnan taitoja. Saari kritisoi, että esimerkiksi elämää koettelevissa kriiseissä, kuten työttömyydessä, puolison kuolemassa tai omaisuuden menettämisessä perinteinen riskeihin perustuva sosiaalipolitiikka on sokea sosiaalisille mahdollisuuksille ja korjaa hyvinvointivajeita tarjoamalla lähinnä sosiaalitukia ja materiaalisia resursseja, kuten leipäkasseja. Se on ponneton hyvinvointivajeiden juurisyihin tarttumisessa ja positiivisten siirtymien tukemisessa; siinä miten auttaa kansalaisia etenemään urallaan, toteuttamaan unelmia ja saamaan itselleen merkityksellinen elämä, solmimaan parisuhteita, huolehtimaan arjen hallinnasta, raha-asioista ja kyvystä selvitä elämän kriiseistä. Hyvinvointipolitiikassa olisikin yhtä tärkeää tietää niin negatiivisten-, kuin positiivisten muutosten taustalla olevia syitä ja mekanismeja.[14] Sosiaalisten mahdollisuuksien hyvinvointipolitiikan onnistumista mitataan sillä, miten hyvin toimenpiteet tukevat tai estävät ihmisten toimintakykyä ja pyrkimystä autonomiseen, luovaan ja aktiiviseen elämään. Sosiaalisten mahdollisuuksien hyvinvointipolitiikka on sukua Amartya Senin toimintakykyteorialle, mutta siinä korostuvat nimenomaan hyvinvoinnin aineettomat tekijät, jotka vahvistavat ihmisten resilienssiä ja positiivista siirtymää kohti normaalia elämän kriiseissä.[15]
Yllä kuvattua kykyä siirtyä kohti normaalia ja resilienssiä elämän kriiseissä totisesti tarvitaan korona-aikana. Aaron Antonovskyn salutogenisen viitekehyksen sosiaalisen koherenssin osatekijät; elämän ymmärrettävyys, hallittavuus ja merkityksellisyys tarjoavat hyödyllisen lähestymistavan analysoida positiivisen siirtymän taustalla olevia syitä ja mekanismeja. Ihmiset joilla on vahva koherenssin tunne –eli joiden elämä on ymmärrettävä, hallinnassa ja merkityksellistä –ovat henkisesti ja fyysisesti terveempiä, kestävät elämän iskuja, nauttivat korkeammasta elämänlaadusta ja elävät pidempään[16]. Tekijöiden on todettu myös alentaneen hyvinvoinnin edistämiseen kohdistettuja kustannuksia[17]. Kilpailuhenkisessä, epävarmassa ja monimutkaistuvassa nyky-yhteiskunnassa kuitenkin juuri sosiaalisiin suhteisiin, arjen hallintaan ja ihmisten henkiseen hyvinvointiin kohdistuu kovia paineita. Kehittyneissä maissa, joissa materiaaliset perustarpeen on jo pitkälle tyydytetty, korostuvatkin henkinen vahvuus, yhteisölliset ja psykologiset tarpeet sekä elämän laatuun ja koettuun hyvinvointiin liittyvät tekijät. Hämäläisen mukaan esimerkiksi kasvavat mielenterveysongelmat ovat seurausta yhteiskunnan kyvyttömyydestä puuttua sosiaalisen koherenssin tukemiseen. Lisäksi, vaikka subjektiivisen hyvinvoinnin merkitys on jo pitkään tunnistettu ihmisten onnellisuuden, objektiivisen terveyden ja pitkäikäisyyden lähteeksi, subjektiivisen hyvinvoinnin relatiivisuuteen on vähemmän kiinnitetty huomiota kuntien hyvinvointipolitiikassa.[18]
Subjektiivisen hyvinvoinnin relationaalisuus ilmenee siinä, että peilaamme omaa hyvinvointiamme suhteessa muihin ihmisiin, yhteisöön ja luontoon. Mikäli yhteisössä on epäoikeudenmukaisuutta, rikoksia tai ympäröivä luonto ja eläimet voivat huonosti, koemme myös oman hyvinvoinnin huonontuneen. Hyvinvoinnin mittarina eivät enää ole ne resurssit joita meillä on, vaan millaiset ovat omat resurssit suhteessa muihin ihmisiin ja miten pystymme niitä hyödyntämään. Parannus omaan materiaaliseen hyvinvointiin ei siten automaattisesti lisää hyvinvointia, jos materiaalinen hyvinvointi on kasvanut muualla yhteiskunnassa samassa mitassa. Hyvinvoinnin relationaalisuus toimii myös toisinpäin. Se miten koemme, että yhteisön ja luonnon hyvinvointi on meidän itsemme vastuulla, määrittää omaa hyvinvointiamme ja haluamme toimia toisten hyväksi. Esimerkiksi tieto ilmastonmuutoksesta voi aiheuttaa joillekin ahdistusta ja toivottomuutta. Medialla ja sosiaalisella paineella on merkittävä vaikutus ihmisten tyytyväisyyteen oman ulkonäön, toimeentulon ja menestyksen suhteen, mikä vaikuttaa koettuun hyvinvointiin. Subjektiivisen hyvinvoinnin relationaalisuus selittää tarvetta jatkuvaan kulutukseen, kilpailuun, uupumukseen ja tyytymättömyyteen oman elintasoon etenkin kehittyneissä maissa, vaikka materiaaliset perustarpeet on jo kauan sitten tyydytetty.[19]
Mahdollisuuksia ja haasteita
Yllä olevat hyvinvointiteoriat antavat viitteitä siitä, miten hyvinvointia voitaisiin edistää kunnissa entistä vaikuttavammin ja ekologisemmin taloudellisesti niukkoina aikoina. Huomiot nyky-yhteiskunnan kilpailuhenkisyyden haittavaikutuksista ja se, ettei ihmisten onnellisuus enää kasva tietyn tulotason jälkeen, herättää pohtimaan mitä muita mahdollisuuksia hyvinvointipolitiikalla on tarjota resurssien ja materian tarjoamisen sijaan. Tiedämme, että tutkimusten mukaan paras tapa edistää onnellisuutta on investoida perheisiin, ihmisten välisten tukiverkostojen ja sosiaalisten siteiden vahvistamiseen, toimintamahdollisuuksien tukemiseen, elämänhallintataitoihin ja elämän mielekkyyden ja ymmärrettävyyden vahvistamiseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö heikoimmassa asemassa olevien materiaalisia perustarpeita tulisi tyydyttää. Taloustieteilijät ovatkin alkaneet puhumaan ”kohtuullisesta” talouskasvusta, mikä turvaisi yhteiskunnan palvelujärjestelmän toimivuuden.[20] Myös meillä Suomessa on aika ajoin pulpahtanut pintaan puheet työajan lyhentämisestä perheiden arjen hallinnan, työstä palautumisen ja työn tasaisen jakamisen puolesta. Kun resurssikeskeinen hyvinvointipolitiikka keskittyy reagoimaan hyvinvointivajeisiin tulonsiirroilla ja tuottamalla kalliita palveluja, kestävän hyvinvoinnin keskeiset tekijät; ihmisten toimintavalmiuksien ja sosiaalisen koherenssin tukeminen puuttuvat juurisyihin ja suojelevat hyvinvointivajeiden syntymiseltä.
Kestävän hyvinvoinnin edistäminen näyttäisi edellyttävän kuitenkin instituutioilta nykyistä vahvempaa roolia, missä kestävän kehityksen tavoitteet ohjaisivat valtion politiikkaa, lainsäädännön kehittämistä ja kunnissa tehtävää hyvinvointityötä. Kestävän kehityksen arvot ja ohjausvaikutus otettaisiin siis ”annettuna”. Tämä voi vaikuttaa poliittisesti haasteelliselta, mutta toisaalta jo nyt Suomi on sitoutunut EU:n kautta edistämään monia kestävää kehitystä tukevia tavoitteita, kuten vastaamaan ilmastonmuutokseen. Kestävän hyvinvoinnin edistäminen voi haastaa myös nykyiset arvot ja käsitykset, joissa lähtökohtana on säädösten purkaminen ja yksilön vapaus toteuttaa itseään ja tyydyttää omia tarpeitaan rajoittamattomasti. Se politisoi hyvinvoinnin edistämisen herkästi tuomalla esiin piilossa olevia valta-asetelmia ja epäoikeidenmukaisuuksia. Esimerkiksi matalatuloiset kotitaloudet kuluttavat luonnonresursseja vähemmän ja niiden hiilidioksidipäästöt ovat matalammat kuin hyväosaisimmilla[21]. Hyvinvoinnin edistämisen poliittisuutta pyritään usein häivyttämään legitimoimalla päätöksiä tiedolla ja peräänkuuluttamalla tieteellisten tutkimusten perään. Puska kuitenkin varoittaa yksittäisten tutkimusten ja kapea-alaisten vaikutuksenarvioinnin taakse vetäytymisestä. Hyvinvointipolitiikan yhteys hyvinvointiin on monitahoinen. Erotettavissa on yksilön objektiivinen hyvinvointi subjektiivisesta hyvinvoinnista ja on myös huomattava, että yksilön hyvinvointi ei aina ole sama asia kuin se, mikä on yhteisölle (ja luonnolle) hyväksi ja toisinpäin. Hyvinvointipolitiikkaa ei siten pitäisi edes yrittää perustella puhtaasti tieteellisen tutkimuksen valossa, vaan sen pitäisi perustua yhteisön yhdessä määrittämille arvovalinnoille.[22]
Hyvinvointipolitiikan tavoitteen lisäksi keskeinen kysymys kuuluu, millaisilla talouden mekanismeilla (kestävää) hyvinvointia luodaan?[23]. Esimerkiksi ympäristöministeriön Reilun kiertotalouden käsikirjassa reilu kiertotalous tarkoittaa asukkaiden ja ympäristön hyvinvoinnin lisäämiseen tähtäävää toimintaa, jossa noudatetaan kiertotalouden periaatteita sosiaalisesti oikeudenmukaisella tavalla. Reilussa kiertotaloudessa yhteiskunta mahdollistaa merkityksellisen ja hyvän elämän kaikille tasapuolisesti, ei kuormita ympäristöä yli sen kantokyvyn, eikä vaaranna tulevien sukupolvien mahdollisuuksia omien tarpeidensa täyttämiseen.[24] Reilu kiertotalous nähdään siis välineenä tuottaa kestävää hyvinvointia. Suomeen on tulossa ensi vuonna strateginen kiertotalousohjelma, mikä osaltaan tulee valottamaan lisää kiertotalouden roolia niin taloudessa, kuin hyvinvoinnin edistämisessä[25]. Tarvetta siirtyä vihreään talouteen korostetaan myös kansallisessa kaupunkistrategiassa, missä todetaan että ”hyvinvoinnin edellytykset tulisi siirtyä ja parantua sukupolvelta toiselle”[26]. Kestävä hyvinvointi on ujuttautunut jo tällä hetkellä vahvasti suomalaisten tietoisuuteen monin eri tavoin. Tulevaisuudessa kuntien hyvinvointityössä lieneekin aiheellista keskustella hyvinvointivajeisiin vastaamisen ohella myös hyvinvoinnin edistämisen taustalla olevista arvoista ja tavoitteista, sekä myös siitä, millä talouden mekanismilla hyvinvointia tulevaisuudessa tuotetaan[27].
Lähteet:
Björklund, Liisa & Sarlio-Siintola, Sari. 2010. Inhimilliset toimintavalmiudet suomalaisessa hyvinvointipolitiikassa. Teoksessa Hyvinvoinnin uusi politiikka – johdatus sosiaalisiin mahdollisuuksiin. (Toim.) Hiilamo, Heikki & Saari, Juho. Diakonia ammattikorkeakoulu. Juvenes Print oy, Tampere.
Boetto, Heather. 2017. A Transformative Eco-Social Model: Challenging Modernist Assumptions in Social work. British Journal of Social Work (2017) 47, 48–67. Published by Oxford University Press on behalf of The British Association of Social Workers.
Helne, Tuula & Hirvilammi, Tuuli. 2017. The Relational Conception of Wellbeing as a Catalyst for the Ecosocial Transition. In A.-L. Matthies, & K. Närhi (Eds.), The Ecosocial
Transition of Societies : The Contribution of Social Work and Social Policy (pp. 36-53).
Routledge.
Hiilamo, Heikki & Saari, Juho. 2010. Sosiaalisten mahdollisuuksien politiikka. Teoksessa Hyvinvoinnin uusi politiikka – johdatus sosiaalisiin mahdollisuuksiin. (Toim.) Hiilamo, Heikki & Saari, Juho. Diakonia ammattikorkeakoulu. Juvenes Print oy, Tampere.
Hubert, Agnes. 2014. Well-being for growth and democracy in the EU. Kirjassa Well-being and Beyond. Broadening the Public and Policy Discourse. (Toim.) Hämäläinen, Timo & Michaelsson, Juliet. Sitra publication series. Printed in Great Britain by T.J. International Ltd. Padstow.
Hämäläinen, Timo. 2014a. Hyvinvoinnin lähteet niukan talouskasvun ja budjettileikkausten maailmassa. Sitran media-artikkeli. https://media.sitra.fi/2017/02/27174522/Hyvinvoinnin_lahteet_niukan_talouskasvun_ja_budjettileikkausten_maailmassa-2.pdf
Hämäläinen, Timo. 2014b. In search of coherence: sketching a theory of sustainable well-being. Kirjassa Well-being and Beyond. Broadening the Public and Policy Discourse. (Toim.) Hämäläinen, Timo & Michaelsson, Juliet. Sitra publication series. Printed in Great Britain by T.J. International Ltd. Padstow.
Kajanoja, Jouko. 2013. Hyvinvointiteoria ja hyvinvointivaltio –Len Doyalin ja Ian Goughin teoria universaaleista tarpeista. Teoksessa Hyvinvointivaltion moderneja klassikoita. (Toim.) Saari, Juho., Taipale, Sakari & Kainulainen, Sakari. Diakonia ammattikorkeakoulu. Juvenes Print oy, Tampere.
Kansallinen kaupunkistrategia. Valtioneuvoston julkaisuarkisto. ://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/162441.
Kattilakoski, Mari & Sireni Maarit. 2020. Koettu arjen hyvinvointi ja sen murtumat maaseudun naisten kertomuksissa. Maaseutututkimus. Finnish Journal of Rural Studies 1/2020.
Matthies, Aila-Leena., Peeters, Jeff., Hirvilammi, Tuuli & Stamm, Ingo. 2020. Ecosocial innovations enabling social work to promote new forms of sustainable economy. International journal of social welfare. Vol. 0, 1-12.
Paahtama, Soile. 2016. Hyvinvoinnin edistämisen käsite ja sisältö. Arttu2 –tutkimusohjelman julkaisusarja 7/2016. file:///C:/Users/helisuu/AppData/Local/Temp/1776-arttu2_nro7_hyvinvointi-2016.pdf
Puska, Pekka. 2014. Policies for well-being and health. Kirjassa Well-being and Beyond. Broadening the Public and Policy Discourse. (Toim.) Hämäläinen, Timo & Michaelsson, Juliet. Sitra publication series. Printed in Great Britain by T.J. International Ltd. Padstow.
Saari, Juho. 2010. Sosiaalisen onnellisuuden politiikka. Teoksessa Hyvinvoinnin uusi politiikka – johdatus sosiaalisiin mahdollisuuksiin. (Toim.) Hiilamo, Heikki & Saari, Juho. Diakonia ammattikorkeakoulu. Juvenes Print oy, Tampere.
Strateginen kiertotalousohjelma. Ympäristöministeriön nettisivut. https://ym.fi/kiertotalousohjelma
Reilun kiertotalouden käsikirja. 2020. Sosiaalisesti oikeudenmukaista kiertotaloutta kunnissa. https://www.kestavakaupunki.fi/fi-FI/TEOT/Reilun_kiertotalouden_kasikirja_Sosiaali(58810)
[1] Hämäläinen 2014 a), 1-2; Kattilakoski & Sireni 2020, 7; Saari 2010, 75.
[2] Hämäläinen 2014 b), 30; Saari 2010,75.
[3] Saari 2010, 73, 76.
[4] Kattilakoski & Sireni 2020, 7-8.
[5] Paahtama 2016, 3.
[6] Helne & Hirvilammi 2017, 1.
[7] Ronen & Kerret 2020, 1-3.
[8] Helne & Hirvilammi 2017, 5; Ronen & Kerret 2020, 2.
[9] Kajanoja 2013, 62.
[10] Kajanoja 2013, 68.
[11] Helne & Hirvilammi 2017, 8.
[12] Björklund & Sarlio-Siintola 2010, 40.
[13] Helne & Hirvilammi 2017, 8.
[14] Hiilamo & Saari 2010, 27.
[15] Hiilamo & Saari 2010, 15.
[16] Hämäläinen 2014 a), 3; Hämäläinen 2014 b) 24.
[17] Hubert 2014, 307.
[18] Hämäläinen 2014 b) 24.
[19] Helne & Hirvilammi 2017, 4; Hämäläinen 2014 a) 4; 2014 b), 24; Saari 2010, 79.
[20] Hubert 2014, 299; Saari 2010, 77, 79, 83.
[21] Helne & Hirvilammi 2017, 9.
[22] Puska 2014, 317.
[23] Björklund & Sarlio-Siintola 2010, 53; Hubert 2014, 299.
[24] Reilun kiertotalouden käsikirja 2020.
[25] https://ym.fi/kiertotalousohjelma.
[26] https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/162441
[27] Boetto 2017, 48; Matthies, Peeters, Hirvilammi & Stamm 2020, 1.
