Olen viime aikoina pohtinut paljon hyvinvoinnin edistämistä rajallisin resurssein. Osasyynä ajatusteni kulkuun on kuntien koronan jälkeinen taloustilanne, mutta satuin lukemaan myös Tim Jacksonin kiinnostavan ”Hyvinvointia ilman kasvua” -kirjan. Suosittelen kirjaa kesälukemistoon. Jacksonin ajatusten voidaan nähdä pohjautuvan ympäristöpolitiikan ja ympäristösosiologian tutkimuspiireistä tuttuihin teorioihin luonnonresurssien rajallisuudesta ja ympäristökriiseistä, mitkä edellyttävät radikaalia yhteiskuntamuutosta. Talouskasvu, mikä perustuu luonnonresurssien kulutukseen, ei voi jatkua ikuisuuksiin ja luonnonresurssien kulutusta on rajoitettava. Jackson kuitenkin yhdistää kiinnostavasti hyvinvoinnin edistämisen jatkuvaan talouskasvuun ja problematisoi ajatuksen. Perinteisestihän talouskasvun ideana on yhteisön hyvinvoinnin edistäminen. Meille on sangen tuttua, että kunnan tavoitteena on talouskasvu, minkä avulla voidaan sitten edistää hyvinvointia. Yhteisestä potista voidaan jakaa rahaa heikoimmassa asemassa oleville, kehittää koulutusjärjestelmää ja yhteiskuntaa edelleen. Vain hullu menisi kyseenalaistamaan onko kunnan järkevää tavoitella talouskasvua hyvinvoinnin lisäämiseksi. Mielenkiintoista kyllä, Jackson tekee juuri niin.
Jacksonin väite perustuu ajatukseen, ettei kunnan talouskasvu ole sama asia kuin kuntalaisten hyvinvointi. Vaikka kuntatalous kasvaisi, tämä ei välttämättä näy kuntalaisten kukkarossa. Kunnan talous ja kuntalaisen talous ovat siis kaksi eri asiaa. Lisäksi Jackson osoittaa, että hyvinvointikin kasvaa vain tiettyyn pisteeseen saakka henkilön tulojen kasvaessa ja tietyn pisteen jälkeen (Jacksonin mukaan 15 000 dollaria/vuodessa) hyvinvointi ei kasva mihinkään. Itse asiassa kehittyneimmissä ja rikkaimmissa maissa hyvinvointi voi olla vähäisempää, kuin kohtalaisesti pärjäävissä. Jackson esittää kirjassaan saman tyyppisiä käppyröitä myös eliniänajan odotteesta ja lapsikuolleisuudesta; tietyn taloudellisen tason saavuttamisen jälkeen saavutetaan ”saturaatiopiste”, minkä jälkeen talouskasvulla ei ole vaikutusta väestön hyvinvoinnin lisääntymiseen. Hyvinvointi ja talouskasvu eivät ole siis sama asia. Suomessa Helsingin yliopiston tutkijatohtori Tomas Hanell osoitti väitöskirjassaan vuonna 2018, ettei EU maiden GDP:llä ja elämänlaadulla ollut juuri mitään tekemistä keskenään.[1] Jos tavallisen kuntalaisten hyvinvointi ei lisäänny talouskasvun lisääntyessä, niin kenen ”hyvinvointi” sitten lisääntyy (jätän sen lukijoiden pohdittavaksi)?
Hyvinvointi koostuu siis muistakin, kuin materialistisista asioista. Ihminen on sosiaalinen olento ja vertaamme itseämme ja elämäntilannettamme suhteessa muihin ihmisiin ja maailmaan. Keskituloinen voi tuntea tyytymättömyyttä elämäänsä asuessaan rikkaiden asuinalueella, mutta asuessaan slummin vieressä hän kokee olevansa muihin nähden hyväosainen. Jos ympärillämme kuohuu, muihin ihmisiin kohdistuu vääryyttä ja koemme yhteisömme epätasa-arvoiseksi, olemme tyytymättömiä ja onnettomia. Samoin käy, jos emme voi olla oma itsemme ja esiintyä yhteisössä tuntematta häpeää tai pelkoa. Tämä koskee myös ympäröivää luontoa ja eläimistöä; ilmastoahdistus ja eläinten hyvinvointi koskettavat erityisesti nuoria. Hyvinvointi on myös henkisten tarpeiden tyydyttämistä. Jacksonin mielestä Amartya Senin määritelmä hyvinvoinnista ihmisen kyvystä toteuttaa itseään, mahdollisuudesta kasvaa ja kukoistaa, on kenties kaikkein osuvin hyvinvoinnin määritelmä. Eri kulttuureissa on eroja siinä, mitä pidetään hyväksyttävänä ja tavoittelemisen arvoisena. Opimme nämä arvot jo hyvin nuorena. Hyvinvoinnin määrittyminen on siten myös kulttuurisidonnaista. Mutta mitä merkitystä tällä kaikella pohdinnalla on käytännön hyvinvointiyön kannalta? Paljonkin.
Jos Jackson ja Hanell ovat oikeassa, kunnilla on vain rajalliset keinot edistää hyvinvointia kuntalaisten kukkaroa kohentamalla (tämä tieto lienee kunnille samalla helpotus). Jackson kuuluttaakin kohtuullisuutta talouskasvussa. Hän ei siis sinällään kiellä kunnan talouskasvun tärkeyttä, mutta sen tarvitsee olla ympäristön kannalta kestävää ja kohtuullista ja sen hedelmät on jaettava entistä vahvemmin kaikkein heikoimmassa asemassa oleville, sillä heille taloudellisen toimeentulon kasvulla on suurin vaikutus. Talouskasvu ympäristön kustannuksella saattaa osua omaan nilkkaan, sillä ympäristön ja yhteisön hyvinvointi vaikuttavat myös yksilön kokemaan hyvinvointiin. Tästä näkökulmasta Senin ihmiskeskeinen määritelmä hyvinvoinnista näyttäytyy rajallisena. Senin mukaan vasta sitten kun henkilö kykenee hyödyntämään ympäristön tarjoamia resursseja ja mahdollisuuksia, syntyy hyvinvointia. Hyvinvoinnin edistämisen tavoitteena on siten kaupunkisuunnittelussa ympäristön ja palvelujen tarjoumien muokkaaminen vastaamaan mahdollisimman hyvin ihmisten yksilöllisiä tarpeita ja odotuksia. Yhteensopivuusteorian (Person–Environment Fit) mukaan mitä suurempi yhteensopivuus, sitä parempi hyvinvointi. Mutta kuten kaupunkisuunnittelija tietää, kuntalaisten odotukset ja tarpeet ovat kuin pohjaton tynnyri, eikä kuntalaisten toiveiden ja mielihalujen täyttäminen ole ympäristön kannalta mitenkään kestävää.
Täydellistä yhteensopivuutta kuntalaisten tarpeisiin nähden on mahdotonta saavuttaa. Se mikä tuottaa toiselle hyvinvointia, tuottaa toiselle pahoinvointia, puhumattakaan eri ryhmien kyvykkyyksistä, intresseistä ja kunnassa käytettävissä olevista voimavaroista. Jacksonin kirjan pihvinä onkin, että hyvinvointia on edistettävä luonnon kantokyvyn mukaisesti. Julkisen hallinnon tehtävänä on pohtia, mikä on tarpeeksi riittävää toimeentuloa, palvelua ja kuntalaisten toiveiden täyttämistä, että se on vaikuttavaa ja kestävää yhteisön ja ympäristön kannalta. Kirjassa tämä tarkoittaa hyvinvoinnin edistämistä rajallisin/rajoitetuin resurssein. Rajallisilla resursseilla tarkoitetaan sekä rajallisia taloudellisia resursseja (väistämättömyys taloudellisen kasvun rajaamisesta), että luonnonresurssien käytön rajoittamista.
Oli talouskasvun rajaamisesta Jacksonin kanssa mitä mieltä tahansa, puhe hyvinvoinnin edistämisestä resurssien niukkuudessa kuulostaa hyvin ajankohtaiselta koronan jälkeisessä taloustilanteessa ja ilmastotekojen paineessa. Niukkojen resurssien aikana on entistä tärkeämpi määrittää, mihin raja hyvinvoinnin edistämisessä vedetään ja mihin ryhmiin/asioihin keskitytään? Millaisia päätöksiä olemme valmiit tekemään ympäristön hyvinvoinnin ja sosiaalisen yhteisömme tukemiseksi oman mukavuutemme kustannuksella? Entä miten valmiita olemme ohjaamaan ja rajoittamaan yksilön vapautta ja käyttäytymistottumuksia yhteisen hyvän nimessä? Kysymykset ovat vaikeita, mutta rajallisten resurssien tarkastelu hyvinvoinnin edistämisessä voi parhaimmillaan avata uusia näköaloja palvelujen tuottamiseen. Kansalaisjärjestöjen hyödyntäminen ja erilaiset osallisuuden muodot, kuten vertaistukitoiminta, kansalaisluotsit, yhteiskunnalliset yritykset, avoimet työpajat ja verstaat, sekä niukoilla resursseilla tai ilman rahaa toimivat palvelujen ja tavaroiden vaihtoalustat ovat kaikki resurssiviisaita sosiaalisia innovaatioita, jotka pystyvät tavoittamaan sekä sosiaaliset-, että ympäristönäkökohdat hyvinvoinnin edistämisessä. Emme pääse pakoon hyvinvoinnin edistämisen poliittista ulottuvuutta, vaikka tiedolla haluammekin johtaa. Tieto on hyvästä, mutta yhteisö itse määrittelee mitä hyvinvointi ja hyvinvoinnin edistäminen yhteisössä on. Hyvää kesää kaikille!
Tim Jackson: Hyvinvointia ilman kasvua. Rajallisen planeetan taloustiede.
[1] Hanell 2018. https://aaltodoc.aalto.fi/handle/123456789/34080.
