Ajankohtaista

Ajankohtaista sivustollamme julkaisemme uutisia, tiedotteita, blogeja ja policy briefejä. MAL-verkoston tulevat tapahtumat ja uutiset näette oikealla olevasta valikosta.

BLOGI: HYVINVOINTIA NIUKKUUDESSA? Heli Suuronen, MAL-verkosto, HYMY-hankkeen projektipäällikkö. 24.6.2020.

Olen viime aikoina pohtinut paljon hyvinvoinnin edistämistä rajallisin resurssein. Osasyynä ajatusteni kulkuun on kuntien koronan jälkeinen taloustilanne, mutta satuin lukemaan myös Tim Jacksonin kiinnostavan ”Hyvinvointia ilman kasvua” -kirjan. Suosittelen kirjaa kesälukemistoon. Jacksonin ajatusten voidaan nähdä pohjautuvan ympäristöpolitiikan ja ympäristösosiologian tutkimuspiireistä tuttuihin teorioihin luonnonresurssien rajallisuudesta ja ympäristökriiseistä, mitkä edellyttävät radikaalia yhteiskuntamuutosta. Talouskasvu, mikä perustuu luonnonresurssien kulutukseen, ei voi jatkua ikuisuuksiin ja luonnonresurssien kulutusta on rajoitettava. Jackson kuitenkin yhdistää kiinnostavasti hyvinvoinnin edistämisen jatkuvaan talouskasvuun ja problematisoi ajatuksen. Perinteisestihän talouskasvun ideana on yhteisön hyvinvoinnin edistäminen. Meille on sangen tuttua, että kunnan tavoitteena on talouskasvu, minkä avulla voidaan sitten edistää hyvinvointia. Yhteisestä potista voidaan jakaa rahaa heikoimmassa asemassa oleville, kehittää koulutusjärjestelmää ja yhteiskuntaa edelleen. Vain hullu menisi kyseenalaistamaan onko kunnan järkevää tavoitella talouskasvua hyvinvoinnin lisäämiseksi. Mielenkiintoista kyllä, Jackson tekee juuri niin.

Jacksonin väite perustuu ajatukseen, ettei kunnan talouskasvu ole sama asia kuin kuntalaisten hyvinvointi. Vaikka kuntatalous kasvaisi, tämä ei välttämättä näy kuntalaisten kukkarossa. Kunnan talous ja kuntalaisen talous ovat siis kaksi eri asiaa. Lisäksi Jackson osoittaa, että hyvinvointikin kasvaa vain tiettyyn pisteeseen saakka henkilön tulojen kasvaessa ja tietyn pisteen jälkeen (Jacksonin mukaan 15 000 dollaria/vuodessa) hyvinvointi ei kasva mihinkään. Itse asiassa kehittyneimmissä ja rikkaimmissa maissa hyvinvointi voi olla vähäisempää, kuin kohtalaisesti pärjäävissä. Jackson esittää kirjassaan saman tyyppisiä käppyröitä myös eliniänajan odotteesta ja lapsikuolleisuudesta; tietyn taloudellisen tason saavuttamisen jälkeen saavutetaan ”saturaatiopiste”, minkä jälkeen talouskasvulla ei ole vaikutusta väestön hyvinvoinnin lisääntymiseen. Hyvinvointi ja talouskasvu eivät ole siis sama asia. Suomessa Helsingin yliopiston tutkijatohtori Tomas Hanell osoitti väitöskirjassaan vuonna 2018, ettei EU maiden GDP:llä ja elämänlaadulla ollut juuri mitään tekemistä keskenään.[1] Jos tavallisen kuntalaisten hyvinvointi ei lisäänny talouskasvun lisääntyessä, niin kenen ”hyvinvointi” sitten lisääntyy (jätän sen lukijoiden pohdittavaksi)?

Hyvinvointi koostuu siis muistakin, kuin materialistisista asioista. Ihminen on sosiaalinen olento ja vertaamme itseämme ja elämäntilannettamme suhteessa muihin ihmisiin ja maailmaan. Keskituloinen voi tuntea tyytymättömyyttä elämäänsä asuessaan rikkaiden asuinalueella, mutta asuessaan slummin vieressä hän kokee olevansa muihin nähden hyväosainen. Jos ympärillämme kuohuu, muihin ihmisiin kohdistuu vääryyttä ja koemme yhteisömme epätasa-arvoiseksi, olemme tyytymättömiä ja onnettomia. Samoin käy, jos emme voi olla oma itsemme ja esiintyä yhteisössä tuntematta häpeää tai pelkoa. Tämä koskee myös ympäröivää luontoa ja eläimistöä; ilmastoahdistus ja eläinten hyvinvointi koskettavat erityisesti nuoria. Hyvinvointi on myös henkisten tarpeiden tyydyttämistä. Jacksonin mielestä Amartya Senin määritelmä hyvinvoinnista ihmisen kyvystä toteuttaa itseään, mahdollisuudesta kasvaa ja kukoistaa, on kenties kaikkein osuvin hyvinvoinnin määritelmä. Eri kulttuureissa on eroja siinä, mitä pidetään hyväksyttävänä ja tavoittelemisen arvoisena. Opimme nämä arvot jo hyvin nuorena. Hyvinvoinnin määrittyminen on siten myös kulttuurisidonnaista. Mutta mitä merkitystä tällä kaikella pohdinnalla on käytännön hyvinvointiyön kannalta? Paljonkin.

Jos Jackson ja Hanell ovat oikeassa, kunnilla on vain rajalliset keinot edistää hyvinvointia kuntalaisten kukkaroa kohentamalla (tämä tieto lienee kunnille samalla helpotus). Jackson kuuluttaakin kohtuullisuutta talouskasvussa. Hän ei siis sinällään kiellä kunnan talouskasvun tärkeyttä, mutta sen tarvitsee olla ympäristön kannalta kestävää ja kohtuullista ja sen hedelmät on jaettava entistä vahvemmin kaikkein heikoimmassa asemassa oleville, sillä heille taloudellisen toimeentulon kasvulla on suurin vaikutus. Talouskasvu ympäristön kustannuksella saattaa osua omaan nilkkaan, sillä ympäristön ja yhteisön hyvinvointi vaikuttavat myös yksilön kokemaan hyvinvointiin. Tästä näkökulmasta Senin ihmiskeskeinen määritelmä hyvinvoinnista näyttäytyy rajallisena. Senin mukaan vasta sitten kun henkilö kykenee hyödyntämään ympäristön tarjoamia resursseja ja mahdollisuuksia, syntyy hyvinvointia. Hyvinvoinnin edistämisen tavoitteena on siten kaupunkisuunnittelussa ympäristön ja palvelujen tarjoumien muokkaaminen vastaamaan mahdollisimman hyvin ihmisten yksilöllisiä tarpeita ja odotuksia. Yhteensopivuusteorian (Person–Environment Fit) mukaan mitä suurempi yhteensopivuus, sitä parempi hyvinvointi. Mutta kuten kaupunkisuunnittelija tietää, kuntalaisten odotukset ja tarpeet ovat kuin pohjaton tynnyri, eikä kuntalaisten toiveiden ja mielihalujen täyttäminen ole ympäristön kannalta mitenkään kestävää.

Täydellistä yhteensopivuutta kuntalaisten tarpeisiin nähden on mahdotonta saavuttaa. Se mikä tuottaa toiselle hyvinvointia, tuottaa toiselle pahoinvointia, puhumattakaan eri ryhmien kyvykkyyksistä, intresseistä ja kunnassa käytettävissä olevista voimavaroista. Jacksonin kirjan pihvinä onkin, että hyvinvointia on edistettävä luonnon kantokyvyn mukaisesti. Julkisen hallinnon tehtävänä on pohtia, mikä on tarpeeksi riittävää toimeentuloa, palvelua ja kuntalaisten toiveiden täyttämistä, että se on vaikuttavaa ja kestävää yhteisön ja ympäristön kannalta. Kirjassa tämä tarkoittaa hyvinvoinnin edistämistä rajallisin/rajoitetuin resurssein. Rajallisilla resursseilla tarkoitetaan sekä rajallisia taloudellisia resursseja (väistämättömyys taloudellisen kasvun rajaamisesta), että luonnonresurssien käytön rajoittamista.

Oli talouskasvun rajaamisesta Jacksonin kanssa mitä mieltä tahansa, puhe hyvinvoinnin edistämisestä resurssien niukkuudessa kuulostaa hyvin ajankohtaiselta koronan jälkeisessä taloustilanteessa ja ilmastotekojen paineessa. Niukkojen resurssien aikana on entistä tärkeämpi määrittää, mihin raja hyvinvoinnin edistämisessä vedetään ja mihin ryhmiin/asioihin keskitytään? Millaisia päätöksiä olemme valmiit tekemään ympäristön hyvinvoinnin ja sosiaalisen yhteisömme tukemiseksi oman mukavuutemme kustannuksella? Entä miten valmiita olemme ohjaamaan ja rajoittamaan yksilön vapautta ja käyttäytymistottumuksia yhteisen hyvän nimessä? Kysymykset ovat vaikeita, mutta rajallisten resurssien tarkastelu hyvinvoinnin edistämisessä voi parhaimmillaan avata uusia näköaloja palvelujen tuottamiseen. Kansalaisjärjestöjen hyödyntäminen ja erilaiset osallisuuden muodot, kuten vertaistukitoiminta, kansalaisluotsit, yhteiskunnalliset yritykset, avoimet työpajat ja verstaat, sekä niukoilla resursseilla tai ilman rahaa toimivat palvelujen ja tavaroiden vaihtoalustat ovat kaikki resurssiviisaita sosiaalisia innovaatioita, jotka pystyvät tavoittamaan sekä sosiaaliset-, että ympäristönäkökohdat hyvinvoinnin edistämisessä. Emme pääse pakoon hyvinvoinnin edistämisen poliittista ulottuvuutta, vaikka tiedolla haluammekin johtaa. Tieto on hyvästä, mutta yhteisö itse määrittelee mitä hyvinvointi ja hyvinvoinnin edistäminen yhteisössä on. Hyvää kesää kaikille!

Tim Jackson: Hyvinvointia ilman kasvua. Rajallisen planeetan taloustiede.


[1] Hanell 2018. https://aaltodoc.aalto.fi/handle/123456789/34080.



BLOGI: LUODAANKO ASUMISPREFERENSSIÄ VASTAVIA ASUNTOJA VAI MUUTTOFIRMOILLE TÖITÄ. Heli Suuronen, MAL-verkosto. 6.6.2019.

PTT julkaisi mielenkiintoisen tutkimuksen suomalaisten asumispreferensseistä 4.6.2019. Raportti löytyy kokonaisuudessaan täältä. Oheisen linkin kautta löytyy myös tieto julkisuuteen nostetuista keskeisistä tuloksista. En kuitenkaan malta olla kirjoittamatta raportista vielä hieman enemmän, etenkin kun nyt satuin vilkaisemaan myös tuoretta hallitusohjelmaa. Aivan kuten Juha Kostiainen blogissaan esiin nostikin, huolestuttavaa tutkimuksessa oli se, että lähiöt koettiin asuinalueista vähiten kiinnostaviksi. Ilmeisesti huoli lähiöiden kehityksestä oli kantautunut hallitusohjelman laatijoille saakka, sillä tuoreeseen hallitusohjelmaan on kirjattu, että “Kaupunkipolitiikassa korostuvat segregaation ehkäiseminen ja lähioiden kehittäminen”.

Hallitusohjelman tavoitteita vastaan on kiinnostavaa huomata, että PTT:n asumispreferenssitutkimuksen mukaan suuri osa suomalaisista ei asu siten kuin haluaisi. Asunnon vaihtoa seuraavan 5 vuoden aikana suunnittelee vuokralla asujista, alle 40-vuotiaista henkilöistä 93,2%. Jos pari oli lapseton, luku oli jopa 96,7%. Näin valtavia muuttohalukkuuslukuja pois omasta asunnosta ei voi selittää edes vastaajien “nuorempaan” elämänvaiheeseen kuuluvat opiskelu- ja työpaikan vaihdokset.

Merkittävimpiä syitä haluun vaihtaa asuntoa olivat asunnon koko, asumiskustannukset, työ- ja koulumatkojen sujuvuus, asunnon hallintamuoto sekä talotyyppi. Melkein puolelle alle 40-vuotiaista asunnon koko oli keskeinen syy haluun vaihtaa asuntoa. Tieto voi laittaa mietityttämään rakennuttajia, jotka ovat hehkuttaneet pienten asuntojen soveltavuutta etenkin nuoremmalle väestölle. Toinen yleinen käsitys on se, että nuoremmat haluavat asua vuokralla “elämisen vapauden, sitoutumattomuuden” tmv. ideologian johdosta. PTT:n tutkimuksen mukaan näin ei kuitenkaan ole. Asunnon hallintamuodon muuttaminen omistusasumiseen oli yksi tärkeimmistä muuttohalun syistä nuoremmilla vastaajilla. Omistusasumisessa haluttiin myös pysyä; tutkimukseen osallistuneista alle 40-vuotiaista vain 29,3% asui omistusasunnossa, mutta heistä 54,1% piti todennäköisenä, että seuraavakin asunto on omistusasunto. Siis tästä “häilyvästä” ja “liikkuvasta” elämänvaiheesta huolimatta. Omistusasunnoissa olevista kaikista vastaajista yli 81% oli vaihtamassa toiseen omistusasuntoon.

Eivät nuoret tyhmiä ole. Omistusasuminen on Suomessa yksi keskeisimmistä keinoista kartuttaa henkilökohtaista varallisuutta. Mutta onko Suomessa enää tähän mahdollisuutta edes normaalilla työssäkäyvällä? Pankkien lainahanat ovat menneet kiinni jo ajat sitten ja yhä useampi kärvistelee vuokra-asunnossa, jonka vuokranmaksun jälkeen jää hädintuskin rahaa ruokaan. Asunnon keskiarvovuokra oli muuten vastaajilla 741 euroa kuussa. Se on paljon lähihoitajan 1800 euron palkasta. Ei liene myöskään yllätys, että vuokralla-asujat asuivat myös reilusti pienemmissä asunnoissa kuin omistusasujat.

PTT:n tutkimuksen pihvi ja toivo tulevaisuuteen on kuitenkin seuraava: Muissa kuin omistus- ja vuokra-asunnoissa asujista asuvista peräti 41,3% ajattelee myös seuraavan asunnon hallintamuodoksi muun kuin omistus- tai vuokra-asumisen. Kaikista vastaajista näin ajatteli 13,1%. Tutkijat päättelivät, että “prosentti-osuudet ovat melko korkeita ja kertovat siitä, että erilaisille ja uusille asunnon hallintamuodoille on tarvetta. Etenkin suurissa kaupungeissa on kysyntää asunnoille, joiden hallintamuoto sijoittuu omistamisen ja vuokraamisen väliin”.

Hallitusohjelma antaa pientä toivoa monimuotoisemmalle asumiselle, myös omistamisen suhteen. Asuntopolitiikasta laaditaan kokonaisvaltainen ja tavoitteellinen kahdeksan vuoden kehittämisohjelma. Ohjelma tulisi antaa selontekona eduskunnalle vuoden 2020 loppuun mennessä. Hallitusohjelman mukaan asuntopolitiikan tavoitteena on monipuolisen asuntotarjonnan lisääminen kasvavilla alueilla. Hallitusohjelmasta löytyvät tavoitteet myös yhteisöllisen asumisen edistämisestä ja ryhmä- ja osuuskuntarakentamisen tukemisesta ja edistämisestä. Hallitus lupaa valmistella osuuskunta-asumisen lainsäädännön. Ja sitten hyviä uutisia myös nuorille, omistusasuntoon halajaville; hallitusohjelmaan on myös kirjattu, että selvitetään valtion mahdollisuudet edistää kohtuuhintaista omistusasumista, esimerkiksi aravalainoituksen kautta.

Ei niin kauan aikaa sitten (eihän?), 80-luvulla aravalainat olivat ainut keino monille vähävaraisille työläisperheille päästä kiinni omistusasuntoon ja kartuttaa omaisuutta. Siitä hyvästä minulla ja meillä monilla muilla on ollut muksuna kiinnittymisen mahdollisuus yhteen paikkaan ja sosiaaliseen lähiympäristöön -siihen tuttuun ja turvalliseen omaan kotiin. Vaikka se koti olikin jonkun säännön vuoksi oranssi. Toivotaan, että aravalainoituksen mahdollisuus omistusasumiseen ei jää vain selvityksen asteelle.



BLOGI: LIIKKUMISEN JÄRKI JA TUNTEET ASEMANSEUTUJEN KEHITTÄMISESSÄ. Iina Sankala, Tampereen yliopisto & Kati-Jasmin Kosonen, MAL-verkosto.

Voisiko töistä palaava noutaa asemalta ruokakassinsa, ehkä jopa lemmikkinsä hoidosta hetkeä ennen kuin hyppää seuraavaan junaan tai bussiin? Voisiko kiireinen työmatkailija ajoittaa aseman varattaviin työtiloihin aamuisen skype-kokouksen tai kuntosalilla käynnin? Entä mikä saisi ihmiset viipymään ja viettämään aikaa?

Viime vuosina on puhuttu paljon asemanseuduista ja niiden roolista kaupunkien ja kaupunkiseutujen suunnittelussa. Kaupungistuminen, ilmastonmuutos ja kumipyöräliikenteen aiheuttamat terveydelle haitalliset hiukkaspäästöt pakottavat kehittämään ratkaisuja, jotka ovat kestäviä ja terveellisiä pitkällä aikavälillä. Globaalien ja ilkeiden ongelmien ratkomisen ohella kyse on samalla kuitenkin yhtä arkisista asioista kuin kaurapuuro aamiaisella: kuinka liikumme ja millaisten asioiden perässä? Lue lisää…